Avoinna: ke–pe 14–18 + la–su 12–17.
Vapaa pääsy | Tervetuloa!
Sand and other sediments, 2021
Näyttelytiedote
Kuopion Kuvataiteilijat ry Ars Liberan vuosinäyttely 2023 nostaa esiin ikiaikaisen taiteen tekemisen muodon ja kokoaa näyttelyyn piirtämiseen pohjautuvia teoksia yli kolmeltakymmeneltä jäsentaiteilijalta.
Taiteilijat käsittelevät teoksissaan piirtämistä ja viivaa eri materiaaleilla ja välineillä. Monimuotoisella viivalla piirretään muistoja päiväkirjaan, kaiverretaan jälkiä ja tarinoita, se herätetään eläväksi ja muuttuvaksi. Piirtämisen kokemukset ja mahdollisuudet nousevat esiin tyylien ja tekniikoiden monipuolisuudessa. Teokset liikkuvat sujuvasti klassisesta kokeileviin muotoihin.
Ars Liberan vuosinäyttelyllä juhlistetaan samalla 5-vuotiasta Galleria Ars Liberaa.
Vuosinäyttelyssä mukana olevat taiteilijat: Jouni Airaksinen, Mari Arvinen, Emma Fält, Heidi Hakkarainen, Mikko Hallikainen, Jyrki Heikkinen, Pekka Hiltunen, Sinimaria Ikonen, Antti Immonen, Topi Juntunen, Jarkko Juvonen, Ilkka Kivelä, Jouko Kivimäki, Timo Kokko, Marja Kolu, Sami Korkiakoski, Kristiina Korpela, Leo Kosonen, Sinikka Kosonen, Reijo Kärkkäinen, Veera Launonen, Anneli Loponen, Minna Markkanen, Leena Mäki-Patola, Ulla Remes, Johanna Rossi, Katri Suonio, Tiina Tanskanen, Kaisa Törmänen, Lila Vainikka, Iida Valkonen, Saija Vihervuori, Arto Väisänen, Johanna Väisänen ja Tarja Wallius
Lisätietoja:
Heidi Hakkarainen, p. 044 555 0909, heidimariahakkarainen@gmail.com
Kuva: Sinikka Kosonen
Nimetön, 2023
Mari Hallapuro
VIIMEINEN PÄIVÄNSÄDE
Iltahämärä laskeutuu, vaipuu alas ja upottaa. Päivän päättyessä valo katoaa. Mari Hallapuron työskentely pohjaa tähän pimeyteen – valottomuuteen – täyteen mustaan.
Mari Hallapuron musta ei ole tyhjyyttä – hänen pimeytensä on täysi. Hänen mustansa on arvaamaton ja määrittämätön. Se on avaruuden äärettömyyttä, öisiä metsiä ja kodin tyhjiä huoneita.
Mari Hallapuro työstää havaintoja. Hän kuvittaa näkyvää maailmaa pimeydestä käsin, missä kaikuvat hiljaiset äänet hänen omasta piilotajunnastaan, peritystä muistista ja tiedostamattomasta. Pimeässä kuvapinnassa voi vaania mitä tahansa. Syvältä siimeksestä voi nousta petoja, piruja ja perkeleitä.
Mezzotinto ja kuivaneula ovat vanhoja ja raakoja tekniikoita. Kuvat syntyvät koskematonta laatan pintaa vaurioittamalla ja hieromalla arpiin mustaa. Työskentely on hidasta ja pitkäkestoista – kiduttavaa uudelleen ja uudelleen tekemistä – toistoa. Grafiikan perinteisiin tekniikoihin liittyvissä rituaaleissa on eräänlaista hartautta. Hartauden kokemuksen välittäminen on haasteellista, mutta Hallapurolle mahdollista.
Musta itsessään ei ole vielä mitään sen kummemmin kuin valkoinenkaan. Synkkyydestään huolimatta Mari Hallapuro ei pärjää ilman valkoista. Valo on työkalu, jolla hän hallitsee. Ääripäiden välisessä ikuisessa kamppailussa on kyse vallasta. Himmeä, hämärä, varjoisa ja harmaa keskustelevat siitä, millaisesta vallasta on kyse. Voittajaa ei ole, koska sääntöjä ei ole luotu. Hallapuro kunnioittaa katsojaa jättämällä tehtävät ja roolit avoimeksi.
Mari Hallapuron sävyasteikko kulkee silmiä satuttavasta kirkkaudesta upottavaan ja syvään tummaan. Pintojen heijastukset, varjojen sisään palaava ja peilautuva valo, poukkoilee ympärillämme hallitsemattomasti. Pimeä on rauhallisempi – ärsykkeiden vähetessä ryhdymme luomaan niitä mielessämme. Hallapuro luottaa siihen, että hänen teostensa äärellä voimme kohdata myös oman pimeytemme.
Perinteisillä tekniikoilla työskennellessä lopputulosta on mahdotonta työstää suoraan. Kupari toimii välittäjänä. Vedostamiseen liittyy lähtemättömästi välillisyys ja nurinkurisuus. Graafikon työ kääntyy itsensä peilikuvaksi vedostusprosessin kautta ja työstetty kappale jää sivutuotteeksi.
Aamuhämärä nousee, kohoaa vähitellen ja paljastaa. Päivänkierto kohtaa hämärän kahdesti vuorokaudessa. Mari Hallapuro työskentelee tässä välitilassa – murroskohdassa. Hallapuron pimeys syntyy lopulta sen saavuttamasta valonkajosta. Hänen pimeytensä ei ole poissulkevaa vaan mahdollistavaa. Päivän päättyessä pimeään oli kietoutunut myös kaikki se hyvä, mitä ympärillämme on.
Krister Gråhn (kirjoitti tämän tekstin öisin)
Kuva: Pimeä, 2020