Mari Hallapuro: Viimeinen päivänsäde

Mari Hallapuro

VIIMEINEN PÄIVÄNSÄDE

Iltahämärä laskeutuu, vaipuu alas ja upottaa. Päivän päättyessä valo katoaa. Mari Hallapuron työskentely pohjaa tähän pimeyteen – valottomuuteen – täyteen mustaan.

Mari Hallapuron musta ei ole tyhjyyttä – hänen pimeytensä on täysi. Hänen mustansa on arvaamaton ja määrittämätön. Se on avaruuden äärettömyyttä, öisiä metsiä ja kodin tyhjiä huoneita.

Mari Hallapuro työstää havaintoja. Hän kuvittaa näkyvää maailmaa pimeydestä käsin, missä kaikuvat hiljaiset äänet hänen omasta piilotajunnastaan, peritystä muistista ja tiedostamattomasta. Pimeässä kuvapinnassa voi vaania mitä tahansa. Syvältä siimeksestä voi nousta petoja, piruja ja perkeleitä.

Mezzotinto ja kuivaneula ovat vanhoja ja raakoja tekniikoita. Kuvat syntyvät koskematonta laatan pintaa vaurioittamalla ja hieromalla arpiin mustaa. Työskentely on hidasta ja pitkäkestoista – kiduttavaa uudelleen ja uudelleen tekemistä – toistoa. Grafiikan perinteisiin tekniikoihin liittyvissä rituaaleissa on eräänlaista hartautta. Hartauden kokemuksen välittäminen on haasteellista, mutta Hallapurolle mahdollista.

Musta itsessään ei ole vielä mitään sen kummemmin kuin valkoinenkaan. Synkkyydestään huolimatta Mari Hallapuro ei pärjää ilman valkoista. Valo on työkalu, jolla hän hallitsee. Ääripäiden välisessä ikuisessa kamppailussa on kyse vallasta. Himmeä, hämärä, varjoisa ja harmaa keskustelevat siitä, millaisesta vallasta on kyse. Voittajaa ei ole, koska sääntöjä ei ole luotu. Hallapuro kunnioittaa katsojaa jättämällä tehtävät ja roolit avoimeksi.

Mari Hallapuron sävyasteikko kulkee silmiä satuttavasta kirkkaudesta upottavaan ja syvään tummaan. Pintojen heijastukset, varjojen sisään palaava ja peilautuva valo, poukkoilee ympärillämme hallitsemattomasti. Pimeä on rauhallisempi – ärsykkeiden vähetessä ryhdymme luomaan niitä mielessämme. Hallapuro luottaa siihen, että hänen teostensa äärellä voimme kohdata myös oman pimeytemme.

Perinteisillä tekniikoilla työskennellessä lopputulosta on mahdotonta työstää suoraan. Kupari toimii välittäjänä. Vedostamiseen liittyy lähtemättömästi välillisyys ja nurinkurisuus. Graafikon työ kääntyy itsensä peilikuvaksi vedostusprosessin kautta ja työstetty kappale jää sivutuotteeksi.

Aamuhämärä nousee, kohoaa vähitellen ja paljastaa. Päivänkierto kohtaa hämärän kahdesti vuorokaudessa. Mari Hallapuro työskentelee tässä välitilassa – murroskohdassa. Hallapuron pimeys syntyy lopulta sen saavuttamasta valonkajosta. Hänen pimeytensä ei ole poissulkevaa vaan mahdollistavaa. Päivän päättyessä pimeään oli kietoutunut myös kaikki se hyvä, mitä ympärillämme on.

Krister Gråhn (kirjoitti tämän tekstin öisin)

Kuva: Pimeä, 2020